Käsityöblogi: Kilometrin kaulahuivi

Täällä Puuhakerhossa viimeksi aloittamassani käsityöblogi sarjassa kerroin tennarisukista ja vähän muustakin..

Tällä kertaa jatkan sarjaa tällä kilometrin kaulahuivilla sillä kronologisessa järjestyksessä se oli seuraava työ. Kronologisesti myös jatkan näissä jutuissani, sikäli kun pystyn muistamaan oikein…

On sinänsä ihme, että tämän huivin tehtyäni yleensäkään enää tartuin virkkuukoukkuun.. Se johtui eräästä vastustamattoman ihanasta virkkauksesta jonka löysin, mutta siihen palaan myöhemmin kirjoituksissani.

Minulla oli laatikossani pussillinen isoäidin neliöitä.. Ne olivat maanneet siellä vuosia.. Siis kaikenkaikkiaan ainakin 7 vuotta.. Ne olivat siis peräisin joltain edelliseltä kässä kaudeltani..

Ohje neliöihin oli jossain lehdessä, valitettavasti en muista enää missä. Ehkä joskus jaksan selvittää millainen kuvio nissä oikein oli, vaan en tee sitä nyt.

Alkuperäinen tarkoitus silloin aikanaan oli tehdä päiväpeitto.. Ei ihan päiväpeittoa tullut sitten, mutta kilometrin kaulahuivi… Ja tätäpä huivia tehtiinkin tosiaan pitkään ja hartaasti..

Miten ihmeessä päiväpeitosta sitten edes tuli kaulahuivi?

Tuon päiväpeittoprojektin kanssa kävi niinkuin elämässäni monen muunkin asian kanssa. Aloitan innoissani tekemään jotain ja teen ja teen ja teen.. Mutta sitten tulee jotain.. Loppuu materiaali, innostus tai aika.. Ja niin projekti sitten vaan jää..

Yritin minä lämmittää sitä projektia uudelleen parin vuoden kuluttua ensimmäisestä katkoksesta ja niin taas teinkin koukku sauhuten uusia neliöitä.. Mutta jotenkin en enää saanut niitä tehtyä samalla innolla kuin alussa. Ja niin tekeminen taas jäi. Ja neliöt unohtui sinne jonnekin laatikon pohjalle..

Ja niin sitten 2018 kun uusi käsityö puuska iski sen lahja lankalaatikon myötä josta viimeksi puhuin, kaivoin neliötkin taas esille ja lähdin miettimään mitä niillä tekisin.

Ja nyt kun olin taas saanut uusia lankojakin lahjaksi, voisin hyödyntää niitä tässä projektissa. Oli minulla jotain vanhojakin lankoja tallessa, mutta jotenkin ne eivät inspiroineet yhtään.. Jotenkin niitä oli jo pyöritellyt kyllästymiseen asti..

Ihan päiväpeittoon neliöni eivät siis riittäneet eikä hulluimmissa kuvitelmissanikaan enää ollut tehdä neliöitä yhtään lisää.. Itseasiassa pelkäsin koko inspiraation kuolevan jos alkaisin neliöhommiin..

Aloin sitten vaan yhdistämään random meiningillä uudella langallani paloja yhteen tietämättä oikeastaan mitä siitä syntyisi ja sitten poikani kysyi minulta että teenkö kaulahuivia? Ja niin minä tein kaulahuivin.. Erittäin pitkän sellaisen.

Tulinpahan tuon työn aikana oppineeksi etten enää ikinä tee isoäidin neliöitä.. Ei ikinä pitäisi sanoa ei ikinä, mutta olin tulla hulluksi sen päättelemisen kanssa..

Mielessäni manasin itseni ties minne siitä hyvästä, että edes lähdin moiseen hommaan, joka ei ikinä näyttänyt tulevan valmiiksi.

Joten kaikille isoäidin neliöitä tekevälle neuvoisin päättelemään heti neliöiden langat, ennen kuin lähdet tekemään uuden neliön.. Ne tuhat lankaa roikkumassa saattaa vähän lannistaa..

No valmista sitten tuli lopulta, vaikka meninkin siitä mistä aita on matalin. En jaksanut värkätä mitään reunuksia tai mitään sellaisia ylimääräisiä hienosteluja..

Sormeni syyhysivät jo niin kovasti uuden projektin pariin, mutta en sallinut sitä itselleni ennen kuin saisin tämän pois..

Tosiasiassa hiukan lipsuin ehdottomuudestani kyllä ja tein samalla vähän toistakin projektia, mutta perustelin sen itselleni siten että muuten en kohta tee mitään enää.. Että lepuutan hermojani välillä jonkin muun jutun kanssa.. Mutta että en anna nyt periksi ja teen sen huivin valmiiksi vaikka väkisin.

Ja niinpä lahjoin itseni sillä, että jos laitan uudet viisi tai edes joitain neliötä kiinni ja päättelen ne, saan tehdä toista projektiani puoli tuntia tai jotain sinne päin..

Ja niin, tulos näkyy kuvassa. Huivia tarkemmin katselemalla huomaa että neliöitä on toisinaan tehty melko rivakasti, puoli hämärässä tai pilkko pimeässä jopa silloin aikanaan.. Tein niitä esim kun nukutin pieniä lapsiani tai kun valvoin heidän muita touhujaan tai silloin harvoin kun katselin illalla televisiota.

Neliöt on vähän kurttuisia ja kupruilevia, eikä ihan samaa kokoakaan kaikki, koska ne on tehty eri aikaan eri materiaaleista. Mutta kyllä tuo lämmittää ainakin sitä joka tuon kaulaansa laittaa.. Ihan kelpo huivi. Oppirahathan on maksettava vissiin kumminkin..

Ja nyt myöhemmin olen löytänyt lisää isoäidin neliöitä pyörimästä sieltä ja täältä.. Harmittaa että olisin voinut törkätä nekin tuohon huiviin, mutta nyt ei enää huvita enkä keksi oikein mitä muutamasta neliöstä tekisin.. Ehkä jonkin pussukan.. Joskus.. Vaikka olenkin siis oppinut että en enää ikinä tee isoäidin neliöistä mitään! Hah.

Tämä oli siis opetus sarjassamme jokaisessa projektissa on pakko olla vastenmielisiä vaiheita.. Ellei jopa lähes ylitsepääsemättömiä tai melkein mahdottomia.. 😅